Voting

Tervetuloa sivuilleni !


Blogia ei ole päivitetty aikoihin... Osasyynä se, että kuvamuisti on täynnä. Saatan avata uuden blogin uudella nimellä... tiedotan jos niin käy :) Siihen asti: Vanhoilla mennään blogin puolella - todellisuudessa riittäisi varmaan vuodeksi uutta esiteltävää :)














torstai 30. syyskuuta 2010

Kynttilänvalossa pehmoisessa



Joskus tuumaan, että kun pääsis rauhassa istumaan sohvalle - hiljaisuutta kuunnellen, kynttilän valoon - jotain hyvää syötävää ja juotavaa.... Mutta sitten kun semmonen hetki ehkä tuliskin joskus, niin mitä teen.... näprään vimmaisena jotain käsityötä, vähän telkkaria vilkuillen samalla, kiireesti pahempaan nälkään jotain haukaten...

Mutta noin niinkuin teoreettisesti ajatellen... Olishan tuo kaunista ja rauhoittavaa vaan ollakin pehmeässä kynttilänvalossa... :)
 

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Syksyisiä värejä - Pieniä omenia - Lämpöisiä ajatuksia


Kävelyretkellä tuli "törmättyä" hienoon puuhun... joku koristeomenapuu...? Tälläisiä pieniä söpösiä omenia oli puu täynnänsä ja pihistin viisi, ei kovin kauhea rikos ehkä... Noh, se oli joku yleisellä tiellä oleva puu, kenenkään pihalle en mennyt :)


Noita pieniä kun olis paljon isossa kulhossa, olis aika hauskan näköistä. Tai vaikka pieniä ja isoja sekaisin...


Mä löysin ainoastaan kätköistä sopivan asetin, jossa oli yks lehti jo valmiina. Seuraavana aamuna perheen nuorin huomasi asetelman, sanoi "äitin pienet omenat" ja otti mukaansa. En tiedä missä ovat nyt.... :)

tiistai 28. syyskuuta 2010

(Tuhannen ja)… yhden yön tarina

Työkaverini kertoi eilen, että eräästä hänen lähellään istuvasta miehestä oli juuri tullut pienen tytön isä. Kiva juttu ! Tuore isä oli kommentoinut, että melkoisen tiivistä on meno, jossa kohtaa työkaverini – kolmen lapsen äiti – oli pyrkinyt pitämään suunsa supussa ja olemaan tokaisematta, että ”Älä sure, ei se siitä mihinkään muutu, pahemmaksi vaan menee”…. Johon me muut naiset kahvipöydässä vaan nyökkäilimme… ”Aivan, aivan, ongelmat vaan vähän muuttuu”.


Ja niinhän ne tekee, eipä kolmevee enää sellainen vastasyntynyt vauva ole, joka herää öisin syömään tai kenen vaippa on märkä ja koko peti saman tien, mutta edelleen tuo heräilee… Ei sellaista yötä kovin montaa tässä viime aikoinakaan tule mieleen, etteikö jotain vinkunaa olisi ollut ja itse olisi vuoteesta pitänyt nousta. Tyttö on keksinyt yöllisen vessassa käymisen tässä hiljattain. Joka tietysti on mainiota jos vaihtoehtona olisi antaa mennä vaan… Mutta viime yö oli kyllä melko yliveto.


Itse menin tapani mukaan nukkumaan vasta joskus. Olisiko kello ollut vaikka puoli yksi. Hetken torkahdus ja kolmen maissa alkaa valo kajastamaan kolmeveen huoneesta, ovi avautuu ja tassutus suuntautuu vanhempien sänkyä kohden, neito kampeaa koipensa petiin ja alkaa työnnellä isäänsä sivuun niin kuin käen poika muuta poikuetta. Ajattelin siinä – ”hyvässä” vireessä klo 3 – että ei tästä nyt sitten tule yhtään mitään, kukaan ei nuku enää koskaan enää hetkeäkään, jos nyt antaa periksi ja lopulta olisimme varmaan viettäneet isänsä kanssa loppuyömme sohvalla, ja otin ja kannoin neiti-ihmisen takaisin petiinsä. Huutoa siitä tuli. Mutta hetken päästä hiljeni. Pääsin peiton alle ja sain laitettua silmäni kiinni. Huuto alkoi uudelleen. Peitto oli huonosti. Peitto kunnolla. Petiin. Huuto. Rätti hukassa. Rätti käteen. Petiin. Silmät kiinni. Huokaisu. Koirakin vaihtoi paikkaa. Huuto. Lelu uupui… äitiiii…isiiii….äitirakas…isikulta… Ja tällä kertaa isi meni toimittamaan leluasiaa. Hetken hiljaisuus. Isä tuli vessan kautta takaisin päin. Ei vetänyt vessaa jottei aiheuttaisi enempää ääntä. Minä menin perässä samaan paikkaan. En vetänyt minäkään. Ajattelin, että jos tätä kauan jatkuu, niin käy kuin entiselle papalle, joka oltuaan vanhainkodissa viikon mietti, että kyllä se puucee vaan parempi oli kun sitä sentään välillä tyhjennettiinkin.


En sitten muista miten yömme oikein eteni. Varmaa oli, etten minä nukkunut enää aikoihin, jos ollenkaan. Kolmevee tuli vielä ainakin kerran sänkyymme, vein takaisin. Pieni huuto. Petiin. Peitto korville. Taas huuto. Kutittaa. Äiti raavi! Menin ja vaihdoin hikisen paidan neidiltä ja raaputin selkää muodon vuoksi hetken. Ehkä sen jälkeen teoriassa joku talossa nukkui. Minä ainakaan en. Hetken päästä soi herätyskello, isä oli lähdössä aikaisin aamulla ajamaan Lahteen. Joten isä sitten heräsi ja meni alakertaan. Pesi hampaitaan tai mitä lie puuhasi. Oli jättänyt kellon torkun päälle ja en tiedä mitä lenkkiä oli ulkona vetämässä kun ujellus vaan yltyi ja yltyi eikä tämä painanut sitä pois. Nousin ylös mennääkseni alakertaan hippusen vihaisena. Mutta kellon soitto loppui. Ja alkoi taas 8 minuutin jälkeen. Ihan turhaa enää edes riemastua, mennyt mikä mennyt. Tämä yö. Kun ehkä jossain kohtaa talo hiljeni, torkuin jonkinlaista koiranunta, koko ajan valppaana heräämään jos tarve siihen taas tulisi ja jokaista rapsahdusta kuunnellen. Ja kello 6.45 neito heräsi oikeasti, tepsutti viereen ja oli niin kuin ei olisi mitään showta pitänytkään koskaan. Oli söpö ja suloinen, pieni ja palleroinen. Äitiä väsytti hurjasti, oli tokkurainen olo. Mitäs noita tunteja sitten olisi yössä ollut, korkeintaan varmaan neljä. Ja mitäs sitä pitäis olla, joku ruhtinaallinen kahdeksan vai. No heh vaan. Ja onnea sille uudellekin isälle ja perheelleen. Seuraava koko yön yöuni on joskus 20 vuoden kuluttua. Mutta tätä tosiasiaa ei neuvolan täti kerro :) Kertoo kyllä sen, että lapset ovat suloisia – kuitenkin :)

lauantai 25. syyskuuta 2010

Pari pientä (?) ostosta

Tein eilen pari isompaa ostosta... Tämmöisen alla olevan vitriinikaapin, neljä laatikkoa vaatteille ja ikkunallinen oviosasto kauneimmille :)


Sen lisäksi ostin kunnon timanttisormuksen. Ajattelin, että ostetaan kunnon kokoinen, että näkyy vähän kauemmaskin... :)


Juupa. Ja totuushan on, että tuo vitriini on korurasia... Laatikoissa nyt sormuksia ja rannekoruja ja lasioven takana parit kellot ja jotain muuta ranteen "lämmitintä".


...Ja timanttisormushan se on servettirengas...

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Raitaslipoveri

Tämä liivi valmistui edellisiltana klo 00.05 noin niinkuin suunnilleen... En halunnut jättää kesken vaan pistelin apinan raivolla menemään loppuun asti vaikka vähän pitkäksi meni jo mullekin. Tossa kohtaa normaalisti kuitenkin olisin jo kattellut Frasieria tovin :)


Tässä ylhäällä se on eestä. Tätä liiviä oli tosi kiva tehdä, vaihteli värejä koska tykkäsi ja teki sellaisia raitoja ja oikeeta ja nurjaa miten mieli teki.


Takakappaleessa ajatukseni oli tehdä ruskealla henkselit...


Ja pikku jippo piti tällätä :)

Työkaverini sanoi, että hänelle tulee mieleen tästä slipoverista Lauri Tähkä ja viljapellot. Puukko vaan vielä vyölle niin eiks sit se look olis siinä...?!

Ensimmäinen pajuni = Ensimmäinen veneeni

Joskus mainitsin, että haluaisin osata tehdä pajutöitä... Noh, en voi edelleenkään sanoa osaavani, mutta kurssilla ollaan !


Tämä tuli eilen valmiiksi, ensimmäinen pajutyömme ko kurssilla. Koettaa siis olla veneen mallinen astia.


Olen tästä lapsellisen iloinen :) Paljon varmasti virheitä ja puutteita, ja tosi taitajat ajattelevat, että just. Mutta se on tosi hauskaa ja rauhoittavaa se punominen, unohtuu kaikki murheet ja muut, ja kello käy liiankin nopeaan. Oikein odotan seuraavaa tiistaita :)

maanantai 20. syyskuuta 2010

Musiikkilinkkivinkkinen : Meat Loaf - I would do anything for love

Back to the... jonnekin...
Kaunista, herkkää, ja kuitenkin voimakasta...

http://www.youtube.com/watch?v=9GNhdQRbXhc

perjantai 17. syyskuuta 2010

Ihmisten välisestä kateudesta - ja sen puutteesta

Olette varmaan itse kukin monesti miettineet miksi jotkut ihmiset ovat happamia kuin ketun pihlajamarjat... Varmasti toisinaan kaikki sitä ovat, mutta jotkut vaan ovat sitä enemmän ja useammin kuin toiset.


Ja ovatko ne ne samat happamat ihmiset vai toinen lajike tyystin, mutta sitäkään en ymmärrä miksi pitää olla kateellinen toisille ? Tarkoitan sellaista kateutta mikä ei varsinaisesti suoraan näy eikä sitä sanota tai siitä puhuta, mutta sen aistii ja tajuaa, että siitähän tässä on kyse.

Mietin tätä asiaa tänään.

Mietintäni käynnistyi siitä, että tuumailin miksi eräs nimeltämainitsematon ihmisryhmä ei ole millään tavalla ollut kiinnostunut vaatteista, joita kesällä aloitin jälleenmyymään. Olen markkinoinut ainakin sen verran, että tietoisia ovat, mutta kukaan ei koskaan sanallakaan mainitse, ei tiedustele, ei kysele, ei halua kai nähdäkään niitä. Ymmärrän tietysti, etteivät kaikki voi olla kaikesta kiinnostuneita ja innostuneita. Ei tietenkään, ei tarvitsekaan eikä pidäkään. Mutta nyt puhun oikeastaan itse asiassa kahdestakin eri ihmisryhmästä, tuli toinenkin mieleen juuri. Siis tietynlaisesta populaatiosta, ei yksittäisistä ihmisistä sinällään.

Kuitenkin tässä välissä Kiitos kaunis kaikille teille, jotka olette kiinnostustanne osoittaneet, teitä on monta ja se on mukavaa :)

Mutta näiden edellä puhumieni ihmisten kohdalla en ymmärrä mikä muu suoranainen syy täydelliseen kiinnostamattomuuteen voisi olla kuin se suomalainen perisynti: kateus. Eivät halua että rikastun heidän rahoillaan ja muutun miljonääriksi. Tuo on ihan psykedeelinen lause, vaikea oli tuota ihan kirjoittaakin. Kun on niin kaukana totuudesta. En ole rikastunut senttiäkään, ihan päinvastoin. Pitäisi myydä niin maan pahuksesti että rikastuisi. Lähinnä tämä on vaan ollut hauska harrastus, sellainen, että on voinut itse ottaa parit vaatteet päältä pois ja on ollut hauska leikkiä pientä kauppaleikkiä.

Totta kai tuohon puhumaani voi olla jotain muitakin syitä, tietysti. Voi olla huonoa taloustilannetta ja ties mitä. Mutta kaikille ko ryhmien edustajilla samaan aikaan ?

Onhan asia tietysti niinkin, että en ole itsekään niitä kaikkein parhaimpia markkinoijia, en halua tuputtaa. Ja voihan olla, että kaikkia vaivaa toinen suomalaisten perusvaiva: ujous ja arkuus.

Mutta tänään kuitenkin mietin asiaa tuon kateuden kautta ? Mitä siitä kukaan hyötyy yleensäkään, että on kateellinen jollekulle ? Aina löytyy joku kenellä on asiat vielä paremmin kuin itsellä. Kuten myös huonommin. Ja kuka on oikea sanomaan, miten kaikki pitää määritellä ? Ja pitääkö määritellä edes ?

Tästä pääsenkin lopuksi varsinaiseen siihen juttuun, mistä halusin teitä kiittää... Te lukijat ja kommentoijat ette ikinä ole olleet kateellisia mistään ! Ette sanoneet pahaa sanaa ! Päinvastoin: aina kiittäviä ja kannustavia :) Ihania ihmisiä ! Siksi on niin kivaa hengailla blogeissa :) Omassa ja toisten.

~ Hywää ja Lämminhenkistä Wiikonloppua :) ~

lauantai 11. syyskuuta 2010

Syitä ja niiden seurauksia

Joskus on monia eri "syitä" ja niillä jollain tapaa yhteinen "seuraus", eikö ?
Tässä tapauksessa kaiken alku ja juuri, syy 1, oli se, että mun askartelutarvikekaappi oli aivan tupaten täynnä. Ja etenkin ihan sekaisin, kaiken uuden vaan olin lykännyt sisään ja ovi äkkiä kiinni.


Mutta semmoisestahan ei edes löydä enää mitään. Saatikka, että sinne mahtuisi jotain tyystin uutta.


Nämä kaksi tulokasta eivät meinaan enää kunnolla mahtuneet.
Askartelupora ja makramelankarulla.


Sitten taas toisaalla se hurtta... piski, rakki... oli syönyt ne mun kengät, "syy 2". Ja ostin sitten uudet, sinänsä joskus edes vähän fiksuna hankin enempi talven varalle olevat popot. Näiden mukana tuli koppa.


Joka sai käsittelyn. Päällystin kankaalla. Ulkoapäin.


Ja myös sisältä.


Kannen sisäpuoli ja kopan sisäreunat saivat pitsikankaan.

 

Ja sitten kolmevuotiaan päikkärien aikana purin kaapin sisällön lattialle. Ja yritin kovasti saada jotain tolkkua järjestykseen ja arkistointiin.


Koppa siis tuli tähän tarkoitukseen. Vaikka voishan se olla jossain ihan muussakin hommassa kuin pimeässä kaapissa kun aika nätti siitä kuitenkin tuli.
 Siltikin, järjestelystä huolimatta, tuo lankarulla jäi rannalle ruikuttamaan... Noh, sille löytyi kaveriksi neulelangat ja paikaksi niiden koti, vanha arkku.


Kopan päällä vaatekauppaketjun koriste ja vähän kimalleliimaa :)
Tuon lauseen mukaan tehkää tänään ! Ja vaikka huomennakin vielä. Ja vuoden päästä. Ja viidenkymmenen vuoden.

torstai 9. syyskuuta 2010

Musiikkilinkki-vinkkinen: Waka Waka (This Time for Africa) (The Official 2010 FIFA - SHAKIRA

Tämän olen kuullut radiosta muutamaan kertaan ja koettanut saada selvää sanoista jäljittääkseni sen... kertosäkeessä kun puhutaan jotain suhteellisen eksoottista kieltä (?). Tää on hauska :) En tiennyt, että on Shakiran - huomaa siis etten enää ole bailuiässä kun ei ole aina ihan just siel kärryil, vaiks koettaakin roikkuu reunas kiinni... :)

http://www.youtube.com/watch?v=pRpeEdMmmQ0

tiistai 7. syyskuuta 2010

Oleks mä vähä ihana ?

Tämän ostin kirpputorilta jokin aika sitten, ja tämä oli love at first sight-meininkiä. Kun se roikkui siellä vaatetangossa mulla oli oikein kiire sen luo, vaikkei ketään muuta ollut lähestymässä mistään suunnasta...


Jos muistatte sen hulvattoman villatakin bloggaustaipaleeni alkupuolelta,
sen minkä tekemiseen pistin koko sieluni ja sydämeni,
sen väreihin ja kuvioihin, sekä ylimääräisiin härpättimiin, 
niin ymmärrätte että tämä on kuin nakutettu sopimaan sen kaveriksi :)


Toiset pitää tätä mauttomana varmaan, mutta musta tässä on elämää :)


Ja takataskussa tupsu ! Eiks se oo sit täydellinen...?! :)

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Vieraskirja otti ja häipyi

Harmi, kun ei tullut talletettua vieraskirjaan kirjoitettuja juttuja :( Kun ihan yks'kaks ei koko vieraskirja enää toimikaan ja kaikki jutut ovat taivaan tuulissa... Nyt ihan suosiolla ainakaan en löytänyt uutta vieraskirjaakaan... Voi voi... Joten IVKT (ilman vieraskirjaa toistaiseksi)...

lauantai 4. syyskuuta 2010

Eka valmis !

Alla kerrotuista pöytätableteista eka on nyt valmis :) Tai oikeastaan tämä on "toka", tai siis...


Sanat 3 ja 4 ovat pidempiä... huh jo etukäteen...

Mansikki

Tämä pompahti hyllyn perältä ja oli loukkaantuneen näköinen
- mua ei ole kuvattu lainkaan !!!


Pahoitteluni Mansikki, en vain tiennyt missä olet :)

Tämän ohjehan oli parisen vuotta sitten Novita-lehdessä muistaakseni, huovutettu kassi...

torstai 2. syyskuuta 2010

Saako harmittaa koskaan ?

Missä menee raja siihen, että jos harmittaa "kaikki" tai joku yksittäinen asia, missä kohtaa se on normaalia ja sallittua ja missä kohtaa typerää ja aiheetonta. Jos harmittaa se, että tytär hukkasi yhden kaulakoruni, koira söi kenkäni ja kotona ei ole mitään jääkaapissa ja pyykkivuori tursuaa niin ettei riittäisi vaikka viisi koneellista pesisi. Jos lapsi ei tule sisälle suosiolla, jos kaikkialla on pölyä ja muuta sekasotkua ettei edes kannata aloittaa mistään kun se ei hyödytä mitään. Jos tulee huudettua muille kaiken sen keskellä. Ja sen sijaan, että kukaan ymmärtäisi, nuhdellaan lisää, että mitäs huudat siinä. Tuntuu, että on tosi huono ja saamaton ja kamala ja kaikille vaan haitaksi.

Saako siis mitään materiaan liittyvää (siis turhanpäiväistä) harmitella ? Onko se vaan itsekästä ja materialistista ? Saako olla harmissaan mistään missä on itsekkäät ajatukset tai alkulähteet ? Saako olla harmissaan siitä, että yksin kirjoittelen 0-kommenteilla ? Onko siihen kaikkeen aihetta ? Eivätkö oikeat aiheet ole jotain paljon suurempia ? Voidaan kysyä olemmeko kaikki terveitä ? Onko meillä työpaikat ? Voivatko lapset hyvin ? Onko katto pään päällä ? Saammeko laskut maksettua ? Ja kaikkiin vastaus on KYLLÄ. Onko siis mitään mieltä ja syytä kiukutella ? No ei ! Miksi sitten nin kuitenkin tapahtuu ? Kaikista päätöksistä huolimatta. Kaikista heräämisistä todellisuuteen, että itsellä on kaikki hyvin. Ainakin tällä hetkellä. Huomisestahan ei kukaan tiedä. Joten Carpe Diem-meiningillä on elettävä tätä päivää. Ja nautittava. Oltava onnellinen. Ja sitten tuhlaa sitä aikaa johonkin turhaan pölhöilyyn. Mitä korusta, mitä kengistä, mitä sotkusta. Ei se maailmaa kaada. Niin sanoisin jollekin toiselle, lohduttaisin. Miksi muita on helpompi neuvoa ja lohdutella kuin itseä ?

Mutta hei, ei se ihan turhaa puhetta ole, että ulos kirjoittaminen helpottaa :) Tosin kaikki järkevät tekevät sen päiväkirjaansa. Tai paperille ja vetävät sen sitten pöntöstä alas. Mutta enhän mä mikään järkevä olekaan...

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Huivi Söpö potenssiin Kukkakoru kertaa pankkiryöstö


Tässä huivissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, se vaan on kaunis :) Kolmea väriä ja aplikointia ja hapsuja.


Korujakin olis ihan riittävästi jo ennestään, mutta aina mä niitä kaupoissa kuitenkin katon ja "joskus" ostan... Tosin, kaikki ne on halpiskoruja melkein, että ei varas niillä herroiksi elelisi :)


Mutta eipähän sitten ole niin kauhean vakavaakaan, jos nuorimmainen neiti-ihminen ei muista minne jätti äitin edellisen korun tullessaan hakemaan seuraavaa... Löytyyhän ne aina jostain kuitenkin, mutta ei nouse kylmä hiki pintaan, että missä se tonnin koru nyt on... Vaikka kassakaapissahan sellaisen kalliin pitäis olla. Ja jotta olis kassakaappi tarvittais hieno amerikkalaishenkinen talo ja taulun takana se kassakaappi piilossa. Ja jotta olis semmonen talo, niin tarvittais....? Rahaa ja rutkasti :) Ja sitä sitten taas saa mitenkä ? Ryöstämällä pankin varmaan... :) Sekin pitäis sitten tehdä sellaiseen hienoon elokuvatyyliin. Eikä niin brutaalisti kuin aikanaan ollessani pankissa töissä, tuli ovesta kovaa vauhtia muutama mies, joilla oli aurinkolasit ja lippis naamalla. Siinä se. "Virka-asu". Ja urheilukassi. Tosin aseet oli. Ja rahat lähti. Ja pääsivät pakoon. Tähän asti heillä meni kyllä hyvin siis kuitenkin vaikkei siinä mitään glamouria ollutkaan. Sitten kahden viikon päästä iski ahneus ja taas sama peli, samat asut, loikka yli tiskin, rajummat otteet, ase mun selässä. Saalista vielä enemmän kuin ekalla kerralla. Mutta kävi hassusti sillä kerralla ja häkki heilahti. Loppukohtaus siis näyteltiin heidän kohdallaan jossain muualla kuin Bahama-saarilla aurinkovarjodrinkki kädessä...

Eli tarinan opetus: Parempi koru köyhä kuin moraali löyhä !
(no heh, varsinainen älynväläys...)