Voting

Tervetuloa sivuilleni !


Blogia ei ole päivitetty aikoihin... Osasyynä se, että kuvamuisti on täynnä. Saatan avata uuden blogin uudella nimellä... tiedotan jos niin käy :) Siihen asti: Vanhoilla mennään blogin puolella - todellisuudessa riittäisi varmaan vuodeksi uutta esiteltävää :)














perjantai 30. syyskuuta 2011

Pieni JännitysTarina

Ilta oli hämärä ja syksyisen oloinen... Talon ikkunoissa ei ollut verhoja ja jos valo paloi sisällä, ei tiennyt kuka ulkona katseli sisälle taloon. Noh, ei siellä ketään ollut, eihän...? Hän kuitenkin siirtyi suoraan pois ikkunan edestä, tunne ei ollut mukava. Talossa oli kellari, jonka ovi oli lukittu, edes hän itse ei päässyt sinne, koska hänellä ei ollut avainta. Tosin, ei olisi tullut edes mieleen sinne lähteä, pimeään kellariin, jossa oli tunkkainen haju ja rapatut, rumat seinät sekä äkkiä kääntyviä käytäviä, joiden taakse ei nähnyt... Eteisestä lähtivät portaat myös yläkerran makuuhuoneisiin. Portaat olivat avoimet ja kaartuvat, niissäkään ei nähnyt mutkan taakse. Hän istui isossa huoneessa keskikerroksessa, istui ja kuunteli hiljaisuutta. Hän oli juuri äsken sammuttanut valot ja oli nyt pelkkien kynttilöiden valossa. Olo oli parempi, sisälle ei nyt nähnyt ulkoa enää niin hyvin. Vaikkei siellä ketään ollutkaan, ei tietenkään... Missään ei ollut ketään. Lähellä meni tie, mutta autoja ei liikkunut enää tähän aikaan, kaikki oli aivan autiota. Talo oli hiljainen. Ulkona oli pimeää. Hän oli yksin.


Hän nousi tuoliltaan ja käveli muutamat askeleet keittiöön, kahvipannussa oli vielä parin kupillisen verran kahvia. Hän otti pannun käteensä, oli omissa ajatuksissaan ja alkoi juuri kaataa kahvia mukiinsa. Kahvia ei ehtinyt mukiin asti kuin pieni pisara, sillä pannu putosi hänen kädestään lattialle. Hänen sydämensä takoi täysillä, äkkiä ja yllättäen oli tapahtunut jotain, hän pyörähti ympäri ja pälyili pelästyneenä ympärilleen. Hän ei tiennyt mitä oikeastaan tapahtui. Muuta kuin sen, että joku kosketti häntä käsivarteen. Mutta talossa ei ollut ketään muuta, ei ketään ! Huone oli autio, tyhjä, hiljainen.

Kun hän viimein oli saanut itsensä rauhoittumaan ja siivonnut kahvin ja sotkun lattialta, meni hän takaisin isoon huoneeseen. Hänen oli ollut pakko kuvitella koko asia, tuo kosketus, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Mielikuvitus alkoi väkisinkin laukkaamaan tässä ympäristössä. Joku olisi varmaankin nauttinut tästä hiljaisuudesta. Ja hänkin olisi voinut. Mutta ei nyt. Jostain syystä. Syystä jota hän ei tiennyt.


Hän painoi television kaukosäätimen nappulaa, jotain ääntä oli pakko nyt saada ! Hän painoi uudelleen, mutta mitään ei tapahtunut, virta ei kytkeytynyt päälle. Hän käveli television luokse ja painoi virtanappulaa. Televisio ei kuitenkaan siitäkään käynnistynyt. Ehkä johto ei ollut seinässä ? Hän kyyristyi television taakse tutkimaan missä johto oli ja minne sen pitäisi mennä. Ja silloin, joku koputti ikkunaan ! Juuri siihen joka oli hänen päänsä yläpuolella. Hän kirkaisi ääneen, äskeinen pakokauhu täytti hänen mielensä uudelleen, hän kyyristyi seinän viereen, pää ikkunaruudun alapuolella, koetti olla mahdollisimman pieni ja näkymätön. Entä jos tuo ikkunaan koputtanut kiersi parhaillaan juuri siihen ikkunaan joka nyt oli häntä vastapäätä, katsoisi sieltä ja näkisi hänet lattialla, tuolta oli aivan suora näkyvyys ! Hän tajusi ettei ole turvassa lattialla, ei missään ! Ulkona oli joku ! Joku oli koputtanut... Mutta oliko sisälläkin joku ? Joku joka häntä keittiössä kosketti...


Hän osittain konttasi, ryömi tai juoksi, hän ei tiennyt miten eteni, mutta hänen päässään takoi ajatus, että hänen pitäisi päästä kännykän luo. Kännykkä oli hänen laukussaan eteisessä. Huoneesta, jossa hän oli, oli suora yhteys eteiseen, hänen piti päästä sinne...


Aikaa tuntui kuluvan tuntitolkulla matkalla isosta huoneesta eteiseen. Tosiasiassa hän oli parissa sekunnissa laukkunsa luona. Tai siis siinä, missä laukun olisi pitänyt olla. Laukku oli poissa ! Ja kännykkä siis samaten ! Hän oli sataprosenttisen varma, että oli jättänyt laukun eteiseen naulakon alle. Mutta se oli nyt poissa, poissa, poissa.... Mitä nyt ? Voi ei, apua ! Joku oli ulkona, vaani häntä siellä, oli koputtanut ikkunaan. Sen lisäksi oliko joku tosiaan sisälläkin. Nyt hän muisti, että ovi ei varmaankaan ollut lukossa ! Se joku voisi tulla sisään ! Vai pitäisikö hänen pyrkiä ulos ? Suoraan nurkissa piilottelevan syliin ? Ei, ei, huono vaihtoehto sekin ! Mitä, mitä, mitä... pitäisi tehdä...?


Hän syöksähti lukitsemaan oven, parempi vaihtoehto sekin kuin itse mennä ulos tai jäädä odottelemaan, että ovi kävisi ja joku tulisi sisään.... Ellei joku jo ollut sisällä ! Mutta asian enempään miettimiseen hänellä ei ollut aikaa, sillä nyt hän näki lapun, lehtiöstä revityn A4-kokoisen ! Se oli keskellä pikku eteisen lattiaa ja päällä luki hänen nimensä ! Sitä ei ollut ollut siinä hänen saapuessaan taloon, hän olisi sen huomannut jos se olisi ollut. Vapisevin sormin hän hiipi sen luokse ja otti sen käteensä, käänsi sen ympäri ja luki siinä olevat sanat... Ja syöksyi kuin noiduttuna heti lukemansa jälkeen takaisin isoon huoneeseen, ikään kuin unohtaen, että siellä ikkunan takana oli äsken ollut joku. Jokin lapussa ollut sanoma oli niin voimakas, että hänen oli palattava takaisin...


Vimmatulla voimalla ja vauhdilla hän alkoi kurkkia tuolien alle ja tunnustella käsillään oliko istuinosien alla teipattu lisää lappuja... Ja ensimmäisen tuolin alla oli lappu ! Hän repi sen irti ja heitti pöydälle syöksyen samalla toisen tuolin kimppuun... ja senkin alla oli jälleen jokin paperi. Oliko kaikkien tuolien alla jokin sanoma ? Mitä tämä tarkoitti ? Mitä lappuja nämä oikein olivat ja kuka ne oli sinne laittanut ?


Hän jatkoi tuolin kerrallaan ja viskasi kaikki löytämänsä paperit pöydälle. Hän lukisi ne kohta saatuaan ensin kaikki tuolien alta esiin. Hän ei edes muistanut tällä hetkellä, että oli ollut pakenemassa jotakuta. Vai oliko ulkona sittenkään ketään ? Nyt häntä ei edes pelottanut, tämä paperien aarrejahti vei häntä mukanaan. Hän ei tiennyt mitä tämän takana oli, hän vaan oli tässä nyt mukana, täysin siemauksin... Ja hetki sitten hän oli istunut hiljaa tämän pöydän ääressä ja miettinyt käyttävänsä illan kirjan lukemiseen ja hyvän kahvin juontiin sekä pariin leivoksen nautintaan. Mutta mitä hän nyt teki…? Konttasi tuolien alla repimässä jotain lappuja irti niiden istuinosista…


Ulkoa ei kuulunut enää koputuksia, kaikki oli jälleen hiljaista. Ainoastaan tuuli oli yltynyt, se vinkui nyt lievästi nurkissa ja oksat tuntuivat heiluvan tuulessa, ulkona oli vieläkin pimeämpää kuin hetki sitten, ulos ei tehnyt millään muotoa mieli mennä. Koluttuaan kaikki tuolien alustat läpi hän istui lattialle ja veti kaikki laput lattialle viereensä. Ja alkoi lukea...


Ja mitä enemmän hän luki, sitä hämmentyneempi hän oli... Kuka tämän takana oli ja mitä tämä tarkoitti ? Ei ainakaan enää voinut sanoa, että hän olisi kuvitellut tapahtumat hetki sitten, sen kosketuksen keittiössä, pelottavan tunnelman ja koputukset ikkunaan puiden oksien kätköistä... jotain omituista tämän takana oli… paniikki kasvoi taas…

Ja nyt ne koputukset kuuluivat taas !! Raapiko joku lasia…? Oliko se vain joku puun oksa, joka ikkunaan koputteli ? Ei voinut olla, ei se kuulostanut siltä… Tämä oli kuin jostain kauhuelokuvasta… Rikkoiko joku kohta ikkunan ja kiipeäisi sisään…? Nämä hänen tuolien alta löytämänsä paperit pitivät hänet kuitenkin jollain heikolla otteella kiinni tässä hetkessä ja hän oli malttamaton saamaan selville mitä niissä kaikissa oikein luki vaikka olikin täydellisessä paniikkitilassa.

Vapisevin, hikisin sormin hän availi papereita, koetti saada niistä jotain tolkkua… Nyt ulkona oli jo myrsky, tuuli puhalsi entistäkin kovemmin, oksat rapisivat ikkunaan tuolla ja tuolla, tuntui, että koko piha oli täynnä puita ja pitkiä oksia, joita tuuli puhalsi juuri tämän talon päälle…

Mutta nyt hän kuuli jotain mitä ei olisi halunnut kuulla… Joku avasi avaimella ulko-oven ! Jollakulla – sillä siis joka ulkona oli – oli tänne avain…

Ja juuri kun joku oli avaamaisillaan suuren huoneen oven, hän sai tuolien alta repimänsä lappuset järjestykseen ja ehti lukea sanoman sillä samalla sekunnilla kun ovi avautui ja kynttilät huoneessa sammuivat… Lapuista tuli viesti: ”Mukavaa ja Rentouttavaa Viikonloppua Kaikille Lukijoilleni !!!”

2 kommenttia:

Ingi kirjoitti...

Huh-huh! Puuhastelun lisäksi sinulla on myös kirjailijan lahjat!

CherryKirsche kirjoitti...

No kiitostas vaan, Ingi :) On tai ei ole, mutta yrittänyttä ei laiteta :)