Kevään ensimmäinen jätskiannos = Melkein porttikielto Merisaliin

Olipa kerran pieni kiharatukkainen alle 3-vuotias tyttötipunen,joka melkein sai porttikiellon Naantalin Merisaliin. Pieni tyttönen lähti pikku retkelle perheensä kanssa, hoki autossa parinkymmenen kilometrin matkan ajan, että aja isi, mennään jo, jätskille, poiiiisss... Kiusasi välillä isosiskoaan takapenkillä, heitteli käsilaukkuaan äitinsä niskaan... mutta myös nauroi ja lauleskeli ja sai perheensä hymyilemään. Paljon mahtuu yhteen matkaan kun pitää kiirettä. Oli vähän sumppuinen päivä ja sadepisaroita melkeinpä tipahteli, Naantalin ranta oli autiompi kuin tavallisesti ja perheen isä päätti suorittaa huoltoajoa ja ajaa Merisalin viereen. Aika moni muukin näemmä oli huoltoajohommissa, koska parkkipaikat olivat kortilla siinä kohtaa. Mutta lähelle pääsi perhe kuitenkin. Melkein 3-vuotias tipunen hoki ennenkuin käsijarru oli päällä, että poiiissss, äkkiäää, isiii poiiisss. Ja niin sitä mentiin, onneksi oli valkoinen tukeva aita meren puolella laituria tukemassa. Muutoin olisi perheelle tullut uintiretki tyttösen perään. Merisalin terassilla oleva tarjoilija pudotti 3-vuotiaan lähestyessä lasin pöydälle, iloisesti se helisi ja meni moniksi sirpaleiksi. Isä jo luuli, että joko se meidän sinne asti ehti... mutta ei, ei ollut kuitenkaan melkein 3-vuotiaan syytä... Vaikkei sinänsä mikään ihme olisi toki ollutkaan. Sisällä ravintolassa oli melkoinen kuhina, ihmisiä muutama ja taas muutama muukin. Tipulaisen isä tilasi pikku tytölle yhden jätskipallon, vihreän, minttua. Kulhoon – totesi tarjoilija ilman sen kummempaa tiedustelua. Olisiko saanut tötteröön – se ei selvinnyt. Eikä tarvinnutkaan... Kyllä tarjoilija hyvin tiesi mistä 3-vuotiaat syövät. Sekä melkein 3-vuotiaat. Tyttösen isä ja äiti unelmoivat jo matkalla Banana Splitistä, edellistä annostaan eivät edes muistaneet, missä ja koska. Ei varmaan ainakaan melkein 3 vuoteen... Äiti sai seuraavaksi oman Splittinsä, istui tyttönsä viereen pöytään, ja hetken oli melko rauhallista. Äiti kuuli omat ajatuksensakin jopa. Mietti, että viimeksi kun oli täällä, oli ollut keikalla, tanssimassa, tuolla ylhäällä puettiin, tuossa kohtaa alhaalla tanssittiin. Vai oliko se tuossa. Tyttönenkin söi kauniisti, ei sotkenut pöytäliinaa kovin paljoa. Vähän tietysti. Eikä voinut tiputtaa muoville pöydän keskelle, vaan reunoille, siihen valkoisen pöytäliinan päälle. Noh, niin, äiti vähän pyyhki pöytäliinaa ja pienen suuta. Ei kovin vakavaa. Vielä tuosta ei porttikieltoa saisi. Mutta sitten alkoi tyttönen kyllästyä. Muun perheen annosten saanti kesti luvattoman kauan, pieni kiharapää oli jo syönyt omansa ja liukui tuolistaan alas lattialle, tassutteli muun perheensä luokse, halusi katsoa isän sylissä miten tarjoilija teki annoksia, valui taas lattialle, tepasteli pikkueteiseen, ja takas ja vähän tuonne ja sinne. Onneksi ulko-ovi oli kiinni. Muut perheenjäsenet saivat annoksensa ja tulivat pöytään ja pienelle tarjottiin lisäpalloa toisten annoksista, mutta kun pallot eivät olleet vihreitä, tuli jo huuto numero 1. Lisäpallo oli valkoinen ja siihen piti tyttösen tyytyä, koetti hetken voisiko asianlaitaan olla tyytyväinen, maisteli sekunnin pari, mutta lähti sitten katsomaan mitä muilla asiakkailla on pöydissään. Kumosi matkallaan melkein yhden julkisuudenhenkilön. Meni huoletta ja surutta roikuskelemaan vieraiden pöytiin, laittoi kyynärpäät pöydälle ja katseli annoksia ja ihmisiä. Ja nämä vähän hymyillen tyttöstä ja sitten etsivät katseellaan muuta perhettä, odottivat että tyttö kutsutaan pois. Ja kyllä perhe vähän huuteli ja houkutteli, vähän niinkuin kis kis, tule jätskille. Mutta oikeastaan tiesivät ettei melkein 3-vuotias tule jos ei halua. Ja jos pakottaa niin luulevat muut että nyt tuli palohälytys. Joten siis, kumpi parempi: kauhea huuto päällänsä ja sataprosenttisesti häiriötä muille asiakkaille vaiko vain pieni hämmennys eikä juurikaan häiriötä kenellekään. Tai no jos vähän niin ei sataa prosenttia kuitenkaan... Jälkimmäisen kannalle perhe kallistui ihan ilman sanaakaan vaihtamatta. Tosin äiti ja isä miettivät mistä voisi lyödä vetoa että kohta noutopöydän lautaset helisevät. Tai salaattikulho on tipusen päässä. Äiti seurasi ravintolapäällikön katsetta ja olemusta, jos alkaisi hiusten väri harmaantua silmissä, olisi varmaan syytä hakea tyttönen. Mutta sitten pieni tyttö keksi kivan leikin, piirileikki se on joka on aina hauskaa. Ja jos piirileikin kulkuväylä on vielä rosoinen ja kivikkoinen, niin pieni haaste vain on poikaa. Sattumalta sitten siihen piirin keskelle jäi muutama pöytä, yksi niistä niin tiukassa paikassa että kohta 3-vuotias jäi jumiin kahden tuolin väliin, pieni pää tuolin yläkarmin korkeudella. Mutta eihän semmoisesta nyt peruuteta, vaan tungetaan ja rynnitään. Vanhempí rouvashenkilö tunsi jonkun tönivän itseään ja nousi tuolistaan ylös päästäen pienen asiakkaan kulkemaan. Hienoa, ystävällistä. Luuli, että tämä on ainutlaatuinen tapaus historiassa. Tyttösen vanhemmatkin toivoivat niin. Mutta semmoiset 10 sekuntia ja oltiin taas samassa tilanteessa. Perheen isä oli valinnut hyvän paikan itselleen, oli mahdottoman sopivasti selkä päin rouvaa ja tytärtään. Äiti katseli annostaan ja pientä tyttöään ja vanhempaa lastaan. Ja kukkia. Ja pöytäliinaa. Ja mietti mitäs tässä nyt tekis. Tiesi, ettei tipunen tule sovinnolla kun on keksinyt kivan leikin. Ja jos taas... no... te tiedätte. Vanhempi rouva nousi taas. Ja perhe pysäytti kiertolaisen, tarjosi jälleen jätskiä. Ja vähän kuutakin taivaalta. Mutta matka oli kesken ja taas mentiin. Ja kun kolmannen kerran tyttö oli samassa tiukassa kohdassa, sanoi äitinsä muulle perheelle, että nyt mentiin, pahoitteli rouvalle tytön toimintaa ja sai rouvan rouvakaverilta pienoisen tiuskaisun, että nyt tyttö saa etsiä uuden reitin. Juu, totta, perhehän oli nyt lähdössä, oli ymmärtänyt häiriköineensä nyt riittävästi. Mutta äiti jäi miettimään, oliko rouvalla itsellään ollut lapsia, tai nykyisin jo varmasti lapsenlapsenlapsia. Ja jos oli, niin varmasti sitten patsasmaisia kilttejä pulusia. Tuolle kyseiselle perheelle vaan ei semmoista synnytyslaitokselta tullut. Kiltti kyllä, mutta vilkas kuin salama. Ja suuttuessaan äänekäs kuin ukkonen. Ja kuten arvata saattoi, salamalla oli hommat kesken eikä poistuminen paikalta sopinut hänen pirtaansa, isä otti salaman olalleen ja ukkonen poistui talosta. Ihmiset olivat hiljaa ja katsoivat vakavina perään. Äiti ja isä päättivät etteivät tule tänne ihan heti uudestaan. Ehkä 20 vuoden kuluttua. Kahdestaan. Kun henkilökunta ei enää muista naamoja.